Kun Erkki puuron syöntiin kyllästyi

1970-1979
Suomi

1980-luvun alussa oltiin S15-mallista ylpeitä. Konetta esittelemässä Einari Vidgrèn, ohjaamosta kurkistaa Erkki Tarvainen.

1980-luvun alussa oltiin S15-mallista ylpeitä. Konetta esittelemässä Einari Vidgrèn, ohjaamosta kurkistaa Erkki Tarvainen.

Kaurapuuro ei Erkki Tarvaiselle ole maistunut. Ei koko pitkänä ikänä - Sitä sai syödä metsäkämpillä joka ainoa aamu. Kyllästyin niin, että nykyäänkin vain kynsin ja hampain syön, Ponssen 50v-juhlavuonna 80-vuotta täyttävä mies muistelee naureskellen.
Kiikkutuoli saa menneitä muistellessa välillä kummasti kyytiä.
– Olihan ne semmoisia, ne ajat.
Nyt puhutaan siitä, mistä kaikki alkoi. Tarina voisi alkaa vaikkapa näinkin: ”Olipa kerran kaksi poikaa. Naapuruksia Vieremän Niemisillä. Kotitalot vieretysten vehmaisten peltojen ja tummien metsien siimeksessä. Elettiin aikaa, kun pienet pojat läksivät posket punaisina isiensä työmaille, uutta oppimaan, miehiksi kasvamaan.

Toinen pojista oli Vidgrenien poikia, Einari nimeltään. Toinen sälli näitä Tarvaisia.
– Yhdessä myö monet leikit leikittiin, kyhällettiin samoilla tantereilla, Erkki Tarvainen myhäilee.– Mitä sitä sinä aikana penskat vuan keksi. Ei ollut videopelejä eikä muita koneita. Lentopalloa pelailtiin, oli urheilukilpailua, kaikenlaista mitä kerettiin.
Ja mitäpä sitä isompana poikana muutakaan kuin savotoille ja metsätöihin, pöllin hakkuuseen.

– Rippikoulusta kun pääsin, läksin Haapakuljun mehtiin. 11 kilometriä piti kävellä viitostieltä metsäkämpälle. Naapurin isännät oli siellä metsätöissä ja lyöttäydyin matkaan. Kesän olin ja siitä se lähti.– Olihan se rankkaa sinä aikana. Ei ollut moottorisahoja, pelkällä pokasahalla huijeltiin.

Koneet kyllä nuoria kiinnostivat, tottakai. Kaverilla, Einarilla oli jo oma moottorisahakin savotoilla käytössään. Töihin oli hinku ja ensimmäiselle pitemmälle reissulle lähdettiin kaverin kanssa kaksistaan. Kuhmossa oli Metsähallituksella iso savotta ja sinne lähtivät Vieremän pojat ajomiehen pestiä kyselemään.

– Minä olin sillon vasta armeijasta päässyt. Meillä oli maataloustraktori ja siinä peräkärri. Kuhmossa ajettiin pölliä, joku tuommonen 18 kilometriä oli ajomatkaa kuorman purkupaikalle järvenjäälle. Siinä oli kortteeripaikka vieressä ja koko talvi ajettiin.
Töitä paiskittiin kahdessa vuorossa – kun toinen ajoi, toinen lepäsi. Tienestiäkin tuli ihan mukavasti – taksat maksettiin hevostaksana ja sillä tavalla hankki vähän paremmin.
– Myöhemmin taksat muuttuivat, kun huomattiin että koneella kerkiää paljon enemmän.
Kun vauhtiin oli päästy, vauhdissa myös pysyttiin. Yhteiset savotat jatkuivat ja traktori-peräkärri -yhdistelmä pörräsi. Sitten päästiin Einarin armeijareissun kyydittämänä kiinni juontokoneisiin. – Siitähän se oikein kipinä lähtikin.

Ja kohta oli jo paja Niemisillä pystyssä. Elettiin kevättalvea vuonna 1969, kun tohina pajalla asettui ja mualiman ensimmäinen Vieremällä rustailtu metsäkone näki päivänvalon.
– Mehumaijaksi se ristittiin, Tarvaista naurattaa vieläkin.
– Kuormooja kun oli vehkeessä katolla, se tinki aina vähän vuotamaan öljyä. Sitä sitten tippui kuskin päälle – eipä tarvinnu kuskin tukkavoiteita laitella. Mutta ainoa ja tärkein ohjenuora Mehumaijankin teossa kuului: Kunhan on mahdollisimman yksinkertainen ja luja.
– Oli ne kuljetushommat melekosia. Peräkärrissä ei ollu jarrujakaan ja kerran Ronkelirinteessä särkyi auto. Siihen sammui rinteeseen. Oli siirtopumpun kalvot päässy irti. Talvi oli ja kylymä. Siinä piti tien päällä korjata ja niin vuan saatiin kone perille.

Miten mahtaisi nykyisillä metsäkonemarkkinoilla pitkin maailmansivun taipua ”Mehumaija”, jos nimi olisi elämään jäänyt. Kylän kovimman mehtäkoiran mukaan koneen nimeksi tuli kuitenkin Ponsse. Semmonen sekarotunen, kylän kuulu jäniksen ajaja. Taisi olla Einarin isä Jooseppi Vidgren joka keksi, että pannaan nimeksi Ponsse. Kun se kaiken ajjaa mitä malloo!

Erkki Tarvainen oli mukana Ponssen monivaiheisessa kasvutarinassai koko työuransa. Kyläpajasta päästiin vihdoin rakentamaan tehdasta, tehdas laajeni ja Tarvaisen tehtävät vaihtuivat muutosten myötä. Kun ensimmäinen huoltohalli valmistui, muutti Tarvainen korjaamolle työnjohtajaksi. Kun tehdas laajeni, korjaamo jäi taakse ja Tarvainen siirtyi kokoonpanoon – joukon vanhimmaksi.

Kun taas osaavia ja metsäkoneiden päälle ymmärtäviä käsiä tarvittiin, Erkki Tarvainen oli mies tehtävään. Uusia malleja alettiin luoda protopajalla Tarvaisen johdolla. Sieltä työnjohtajan tehtävistä hän jäi eläkkeelle 65-vuotiaana.
– Hyvä oli minulla työpaikka. Vaikka ihan juurmullista lähettiin.

Jaa tämä tarina